Jostain syystä, tänä yönä, iltana. Ilta minulle, olen edelleen napapiirin pohjoispuolella, eikä pimeys laskeudu. Yö sinulle,  en tiedä missä olet, mitä teet, missä sinun ajatuksesi ovet. Olen seurannut naamakirjaa, noin satunnaisesti, sinun menemisiäsi ja tulemisiasi, tekemisiäsi ja olemisiasi. Mutta ei se ole maailmasi, ei ihan.

En tiedä luetko tätä enää, koskaan, oletko lukenut aikoihin. Jos luet, tiedät että kirjoitan sinulle. Ainoalle ihmiselle maan päällä, joka tietää kuka minä olen, minä joka kirjoitan, pieni ihminen kohtauksien keskellä. En osaa enää kirjoittaa, tuntuu ettei kieli enää käänny ja sanat vain katoavat jonnekin. Yritän nyt kuitenkin.

Kurkin juuri mitä kaikea kummaa ja ihmeellistä tietokoneeni sisältää. Löysin sinut. Sieltä ja täältä. Löysin kirjeesi jonka olin säästänyt. Löysin menneisyyden jonka niin kipeästi olin halunnut unohtaa. Rakastaisitko raskauttani? Tiedoston nimestä en osannut päätellä mitään, hajanaisia mietteitä. Parin enimmäisen rivin jälkeen suljin sähköpostin, en halunnut lukea sitä loppuun, en eteenpäin. Tuntui pahalle. Sattui. Koski. Itketti. Avasin kirjeen uudelleen ja luin. Joka ikisen sanan. Ja joka ikisen tunteen. Ja joka ikisen kosketuksen. Ja kaipuun, siellä, silloin. Ja ehkä jollain tavalla nyt. En kai koskaan saanut sanotuksi, että minun rakkauteni sinuun ei milloinkaan kuollut.

Mutta elämä, niin, tienhaarojen kohdatessa ihminen tekee valintansa. Minun polkuni toi tänne, kauas sinusta, kaus siitä elämästä jonka tunsin, tiesin, jota elin. Toivon vain, että kenties sinä, kuten minä, muistat meidät niinkuin olimme sen kerran. Sen kerran kun Peter Pan ja Helinä-keiju löysivät toisensa, kun juustovoileipä hihkui rakkaudentunnustuksiaan ja ikkunalla palavat lämpökynttilät valaisivat viinirypäleitä. Etten ole ainoa. Etten ole se alaston nainen monologisi taustalla, joku, jota en milloinkaan ollut.

 

Kyllästyttää ja ärsyttää ihan suunnattomasti. Joka hemmetin parisuhteen tai muuten vain suhteen, suhde kuin suhde joka tapauksessa, alussa samat säännöt. kaikesta voi puhua, mutta ei kuitenkaan mistään. Ja joka ikinen kerta keskustelu kääntyy siihen etten syö pillereitä ja se voi niin raukka mies joutuu pukeutumaan muoviin. Vuodet kuluvat, ikää tulee lisää, mutta keskustelun taso pysyy näköjään ihan samana. Ja joka kerta kun mainitsee, että sehän on vaan hyvä että käyttää kondomia - ei tule tauteja, ei äitiä, ei isää - niin saa aina saman vastauksen: mutta kun se tuntuu niin paljon paremmalta ilman. No totta hel****ssä!! Mutta jos kondomi hajoaa, niin sen huomaa ja voi ottaa jälkiehkäisypillerin. Mutta millä ilveellä sen tietää toimiko se päivittäinen e-pilleri.. ja muistiko sen ottaa...edes päivän tarkkuudella ajallaan...

Tässä kohtaa keskustelu kääntyy vakavaksi ja mies luikkii penis koipien välissä lähimpään pubiin tai ihan mihin tahansa naisen ulottumattomille. Koska juuri nyt esitetään se kriittinen kysymys.. Mitä sitten jos? Mies ei halua kuulla eikä ymmärtää. Vastaus tulee vältellen:"ihan liian aikaista ajatella", "mun täytyy miettiä", "en mä tiedä", "mut mehän käytetään kondomia", "älä nyt tollasia aattele", "eihän se nyt oo ajankohtasta", "sä aattelet liikaa", "se nyt on ihan sun päätös haluutsä syödä pillereita vai et", "ootsä raskaana?", "se nyt on ihan sun päätös pitäisitsä sen" jne. jne. jne. Ja se mitä minä kuulen: "blaah, blaah, blaah.." Onko se niin V***N vaikeeta ottaa vähän vastuuta harteilleen?!? Tai edes yritää kehittää jonkinlainen mielipide asiaan. Jos kerran on valmis leikkimään tulella, niin pitää kyllä ymmärtää mitä siitä voi seurata. Varsinkin kun ei tässä nyt enää mitään teinejä olla.  Top listalla ykkösenä on joitakin vuosia sitten silloiselta avopuolisoltani kuulemani: "jos sä tulisit raskaaks ni millä sä sen lapsen yksinhuoltajana elättäisit?" hmm.. kuten arvaatte, se mies ei ollut kauaa avopuolisoni tuon kommentin jälkeen...

No joo.. se siitä vuodatuksesta. Värikästä syksyä. :) Ja myönnän, ei kaikki miehet oo tälläsiä, pelkästään suurin osa. ;)

Tahtoisin perheen. Tahtoisin kodin, jossa minua odottaisi rakastamani mies. Tahtoisin kodin, jossa asuisi minun lapseni. Tahtoisin elämän, joka ei olisi vain työtä ja sinkkuelämää. En tiedä onko ihminen vain kateellinen toisille asioista joita hänellä itsellään ei ole. Luultavasti. Kyllä. Mutta olen niin pahuksen kyllästynyt elämään yksin. Olen ja elän ilman turvaverkkoa, yksin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa, jatkuvasti. Enkä osaa pysähtyä, vaan haluan aina eteenpäin, uuteen paikaan, uusien ihmisten keskelle. Kuin en ikinä olisi tyytyväinen siihen mitä minulla on. Ja se mitä etsin on aivan normaali elämä. Mies, perhe, koti, ystävät. Pelottaa. Tulenko koskaan löytämään?

Tuli aika rakastua, avata sydän uudelle ihmiselle. Päästää toinen niin lähelle sielua kuin mahdollista. Nauraa yhdessä, tanssia yhdessä, kokea arki yhdessä. Vain muutamassa päivässä, parissa viikossa tuntui siltä että meidät oli tarkoitettu toisillemme. Tunne, jota en ollut kokenut aikoihin. Rakastuminen. Ikävä.

Jäytävä pelko. Juuri nyt. Minun sydämeni hänen mukanaan toisella puolella maapalloa, vielä kaksi viikoa. Mutta nyt, tänään, ei minkäänlaista vastausta, ei mitään elonmerkkiä. Eilen vielä kaikki oli hyvin. Nyt pelkään pahinta, pelkään että jotakin on sattunut. Kurkussa on pala ja kyyneleet vain odottavat purkautumista. Sattuu, pelottaa, ahdistaa, itkettää. Ikävä ihmistä josta ehti jo tulla tärkeä minulle. Joka sai elämän taas tuntumaan elämältä.

Voin vain toivoa. Toivoa koko sydämelläni, että kaikki on hyvin.

Omituista istua keskellä yötä auringon paahtaessa ja lintujen viserrellessä. Ja kohta kaikki on ohitse. Jossain tuolla on normaali elämä odotamassa. Hassua.

Mutta en ikävöi sitä. Rakastan tätä pientä eristynyttä yhteisöä, meidän pikku kuplaamme, aivan suunnattomasti. Todellisuutta, jota et löydä mistään muualta, todellisuutta joka käsittää vain tämän hetken, tässä ja nyt. Todellisuutta, jossa ei ole väkivaltaa tai rikoksia. Pikkuruinen piparkakkukylä. Enkä haluaisi lähteä. En.

Kuitenkin aina välillä ihmisen vain täytyy tehdä vaikeita päätöksiä. Sitä on se elämä. Tämä elämä tässä ja nyt.