Jostain syystä, tänä yönä, iltana. Ilta minulle, olen edelleen napapiirin pohjoispuolella, eikä pimeys laskeudu. Yö sinulle,  en tiedä missä olet, mitä teet, missä sinun ajatuksesi ovet. Olen seurannut naamakirjaa, noin satunnaisesti, sinun menemisiäsi ja tulemisiasi, tekemisiäsi ja olemisiasi. Mutta ei se ole maailmasi, ei ihan.

En tiedä luetko tätä enää, koskaan, oletko lukenut aikoihin. Jos luet, tiedät että kirjoitan sinulle. Ainoalle ihmiselle maan päällä, joka tietää kuka minä olen, minä joka kirjoitan, pieni ihminen kohtauksien keskellä. En osaa enää kirjoittaa, tuntuu ettei kieli enää käänny ja sanat vain katoavat jonnekin. Yritän nyt kuitenkin.

Kurkin juuri mitä kaikea kummaa ja ihmeellistä tietokoneeni sisältää. Löysin sinut. Sieltä ja täältä. Löysin kirjeesi jonka olin säästänyt. Löysin menneisyyden jonka niin kipeästi olin halunnut unohtaa. Rakastaisitko raskauttani? Tiedoston nimestä en osannut päätellä mitään, hajanaisia mietteitä. Parin enimmäisen rivin jälkeen suljin sähköpostin, en halunnut lukea sitä loppuun, en eteenpäin. Tuntui pahalle. Sattui. Koski. Itketti. Avasin kirjeen uudelleen ja luin. Joka ikisen sanan. Ja joka ikisen tunteen. Ja joka ikisen kosketuksen. Ja kaipuun, siellä, silloin. Ja ehkä jollain tavalla nyt. En kai koskaan saanut sanotuksi, että minun rakkauteni sinuun ei milloinkaan kuollut.

Mutta elämä, niin, tienhaarojen kohdatessa ihminen tekee valintansa. Minun polkuni toi tänne, kauas sinusta, kaus siitä elämästä jonka tunsin, tiesin, jota elin. Toivon vain, että kenties sinä, kuten minä, muistat meidät niinkuin olimme sen kerran. Sen kerran kun Peter Pan ja Helinä-keiju löysivät toisensa, kun juustovoileipä hihkui rakkaudentunnustuksiaan ja ikkunalla palavat lämpökynttilät valaisivat viinirypäleitä. Etten ole ainoa. Etten ole se alaston nainen monologisi taustalla, joku, jota en milloinkaan ollut.