Synnyin joskus vuosia sitten kylmän pakkaspäivän iltana aivan tavalliseen suomalaisperheeseen: äiti, isä ja kissa. Isäni oli kiireinen kaikkine töineen ja harrastuksineen. Niin kiireinen, ettei hän ehtinyt hakea minua ja äitiäni sairaalasta kotiin. Minä protestoin. Huusin kurkku suorana. Huusin, huusin, huusin. Äitini yritti tehdä kaikkensa rauhoittaakseen minua. Isä yritti rauhoittaa minua läpsimällä. Olin omapäinen jo tuolloin, mikään ei auttanut. Minä vain huusin ja itkin päivästä toiseen. Päivät kuluivat verkkaalleen, vanhempieni mielestä liiankin hitaasti.

Eräänä maaliskuisena sunnuntaina sain lopulta nimeni. Minun nimeni tuoksui heinäkuun helteille, katkenneille ruohonkorsille kukkivalla niityllä. Se tuoksui sadonkorjuukaudelle, pihalla kasvaville omenapuille ja talon nurkalla rehottaville viinimarjapensaille. Siinä oli aavistus mansikkaa ja vadelmaa, niitetyn heinän lumoa ja kypsän viljapellon kahinaa. Minun nimessäni oli koko syksyinen kangasmetsä kanervineen ja pihlajanmarjoineen, kanttarelleineen ja suppilovahveroineen. Ja kerrankin minä olin hiljaa. Pidin nimestäni. 

Rakastin nukahtaa äitini syliin kissan lämmittäessä pieniä jalkojani. Juuri ennen nukahtamista minulla oli tapana kosketella äitini kasvoja. Halusin olla varma siitä, että juuri äitini tuuditti minut uneen. Nauroin ja marristelin kunnes silmäluomet kävivät liian raskaiksi ja uni otti minusta vallan. Olin pelkkää aurinkoa, sydämeni pulppusi iloa ja loistetta. Olinhan jo elämäni ensimmäisten kuukausien aikana huutanut kaiken pahan olon pois vuosiksi eteenpäin.

Pari vuotta myöhemmin sain pikkusiskon. Isä oli kiireinen, äiti nalkutti, isä joi, äiti itki. Välillä lähdimme sukulaisten luokse yöksi. Kerran kotiin palatessamme minun pieni lapsen maailmani järkkyi, kun öisten juhlien tiimellyksessä pukuhuoneen ovi oli nostettu saranoiltaan. En muista sitä, että isä oli samaan aikaan maannut sammuneena keittiön lattialla. Ei se ollut ihmeellistä. Mutta että ovi oli pois paikaltaan. Ovenhan tuli olla kiinni toisesta reunasta ja liikkua vain eteenpäin ja taaksepäin, auki ja kiinni. Ei se voinut nojata eteisen seinään, ei.

Vietimme paljon aikaa kolmistaan äidin ja vauvan kanssa. Muistan millaista oli istua äidin sylissä ja imeä lämmintä maitoa yhdessä vauvan kanssa. Toinen toisella puolella, toinen toisella puolella. Muistan sen kuin eilisen. Sylissä oli hyvä ja turvallinen olla, mutta maito oli pahaa, lämmintä. Ei sitä voinut oikeasti juoda. Näihin aikoihin vanhempani erosivat. Pikkusiskoni ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Minä en muista siitä juurikaan. Muistan vain, kuinka isä vähitellen tuli kotiin yhä harvemmin ja harvemmin.

Hieman alle kouluikäisenä luonnonlapsi sisälläni oli täydessä hehkussaan. Kuljin kesät ilman kenkiä, nurmikko kutitteli paljaita varpaanvälejä ja pihaan kaartavan soratien terävät pikkukivet pistelivät jalkapohjia. Rakastin heinäkuisia sadepäiviä, jolloin harmaasta pilvimassasta putoilevat pisarat virvoittivat kuivuneen maan. Juoksin aina ulos alasti ja tunsin, kuinka pisarat kastelivat minut yksi kerrallaan. Levitin kädet ja kuvittelin, millaista olisi matkata tuulen mukana läpi sateisen verhon. Käänsin päätäni taaksepäin ja yritin vangita suurimpia sadepisaroita suuhuni. Rakastin kesää, kuten syksyäkin.

En millään malttanut odottaa pensaissa kasvavien viinimarjojen ja karviaisten kypsymistä. Pitkin kesää söin niitä raakana ja olin vuosi vuoden jälkeen ensimmäinen, joka löysi pensaista ensimmäisen kypsyneen marjan. Rakastin syksyistä viljapeltoa, joka kutitti sieraimissa ja muutti maiseman kullankeltaiseksi. Rakastin lehtikasoja, jotka kahisivat malttamattomina kulkiessani niiden läpi. Rakastin rankkasateita, jotka muuttivat pihaan vievän soratien purojen ryppääksi. Kuinka tarkkaan opinkaan soratien kaltevuuden rakennellessani tunti toisensa jälkeen pieniä puroja, jotka kokosivat taivaalta satavan veden puro purolta suuriksi nurmikolle johtaviksi uomiksi.

Koulun alkamista odotin hartaasti. Halusin olla isompi ja vanhempi. Halusin tietää kaiken mahdollisen kaikesta. Istuin usein hiljaa pöydän ääressä kuunnellen aikuisten keskusteluja, keräten tiedon siemeniä syvälle sismpääni. Osasin lukea, laskea ja kirjoittaa aloittaessani ensimmäisen luokan. Koulussa oli helppoa. Muut tavailivat sanoja, minä luin tarinoita hiljaa itsekseni. Muut saivat kotitehtäviä, minä olin tehnyt jo kaiken tunnilla.

Juuri seitsenvuotiaana, joskus loppusyksystä sain käsiini ensimmäisen matkaesitteen. Istuin suuren ikkunan edessä lattialla ja nojasin lämpimään patteriin. Silmäni säihkyivät ja tuli kummallinen olo. Luin esitteen kannesta kanteen moneen kertaan. Tavasin sivuja yhä uudestaan ja uudestaan, haaveilin joskus isona lähteväni ulkomaille. Tuo elämäni ensimmäinen kielikurssiesite syöpyi syvälle alitajuntaani. Se kutitteli vatsanpohjaa ja teki jalat levottomiksi. Joka syksy odotin uutta esitettä ja joka syksy se saapui. Joka ainoan kerran kaipuu matkustaa valtasi sydämeni. Joka ainoa vuosi kysyin äidiltäni saisinko lähteä. Joka ainoa vuosi vastaus oli sama: olet liian nuori.

Toisella luokalla kävin pitkiä keskusteluja uskonnonopettajani kanssa Jeesuksen olemassaolosta. Hän sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Jeesus-niminen henkilö on joskus elänyt. Kappas vain, varmaan aika montakin vuosituhansien kuluessa. Opettajani ei kuitenkaan saanut minua uskomaan Jeesuksen ihmetekoihin. Itsepintaisesti kahdeksanvuotiaan tarmolla kyseenalaistin kaiken. Lopulta opettajani luovutti ja totesi, ettei kukaan voi tietää ovatko itse tapahtumat totta vai ei.

Samoihin aikoihin löysin kirjallisuuden. Makasin kotona kipeänä, enkä voinut tehdä mitään. Televisiota en koskaan ollut oppinut katsomaan. Äitini kävi kirjastoautolta lainaamassa minulle kaksi kirjaa. Ohuita, keltakantisia kirjoja. Samoja hän oli joskus nuorena lukenut. Avasin toisen kirjoista ja äkkiä eteeni avautui aivan uudenlainen maailma. Maailma, jossa kaikki oli mahdollista. Maailma, joka tuntui päässä ja varpaissa, tuoksui ummehtuneelle ja loisti kirkkaana kaikissa mahdollisissa väreissä silmieni edessä. Seuraavana päivänä olin lukenut molemmat kirjat ja janosin lisää. Halusin uusia tarinoita, enemmän sivuja, enemmän luettavaa.

Siitä päivästä lähtien kävin kirjastoautolla joka ainoa viikko seuraavat kuusi vuotta. Kannoin kotiin kymmenisen kirjaa viikossa, yksi viikon jokaiselle päivälle ja muutama ylimääräinen. Koulun jälkeen kiiruhdin kotiin kirjan ääreen. Söin pakastemansikoita ja luin. Kaikki illat istuin kirjan ääressä ja uppouduin kertomusten lumoihin. Olin ujo ja hiljainen, kiltti oppilas, määrätietoinen ja päättäväinen lukutoukka. Mitä enemmän luin, sitä enemmän halusin kuitenkin kokea. Sitä enemmän ymmärsin, että jossakin tuolla kaukana ihmisten elämä on aivan erilaista. Vaikka jouduin ala-asteen viimeisinä vuosina kiusatuksi koulussa, ammensin voimaa kirjoista ja kirjoittamisesta. Kirjoitin päiväkirjaa sivutolkulla lähes joka ikinen ilta. Kirjoitin ja haaveilin, luin ja haaveilin.

Ylä-asteelle siirtyessäni lukeminen unohtui. Minulla ei enää yksinkertaisesti tuntunut olevan aikaa. Koulumatka piteni ja kuviot vaihtuivat. Päiväkirja kuitenkin säilyi.

Neljätoistavuotiaana tapasin ensimmäisen oikean poikaystäväni. Rakkautta ensi silmäyksellä. Olimme erottamattomat. Sinä syksynä kun tapasimme, sain taas postitse odotetun ja kaivatun esitteen. Kuten niin monta kertaa aimminkin, istuin tuntikausia lukemassa ja tutkimassa sitä. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, kysyin äidiltäni saisinko lähteä. Ehkä sitkeyteni palkittiin, ehkä äitini oli viimein ymmärtänyt kuinka palavasti halusin matkustaa. Olin viimeinkin tarpeeksi vanha. Uskomaton riemu täytti sydämeni. Tanssin ympäri taloa suu korvissa, hypin ja pompin, itkin ja nauroin. En voinut uskoa sen olevan totta. Minä saisin lähteä seuraavana kesänä! Uudenuutukainen poikaystävä ei ollut asiasta yhtään niin innoissaan, ymmärrettävästi. Varsinkin kun paria kuukautta ennen lähtöä kävin hankkimassa itselleni e-pillerit, jotta saisin kuukautisiani siirrettyä parilla viikolla. Ehkä en osannut kertoa asiasta kovin tahdikkaasti, varsinkin kun olimme molemat neitsyitä. Topakasti ilmoitin vain puhelimessa,"Kävin hankkimassa kielikurssia varten e-pillerit", sen kummemin ajatelematta miltä se kuullosti.

Tuli kesä, tuli rippileiri, tuli kielikurssi. Pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan kuinka minun hauraat siipeni kantaisivat kodin ulkopuolella. En tuntenut ketään lähtijöistä ennalta. Oli vain minä, matkalaukku ja suuret unelmat. Niin ja kotiin jätetty ikävä. Olin niin kovin onnellinen, etten ehtinyt edes ajatella ikävää. Ehkä hieman, sen myönnän. Osuihan matkan puoliväliin kuitenkin suhteemme ensimmäinen vuosipäivä. Mutta minä pärjäsin maailmalla. Pärjäsin aivan yksin. Minä arka, kiusattu, ujo tyttö pärjäsin aivan loistavasti ja minulla oli uskomattoman hauskaa. En olisi halunnut tulla takaisin kotiin, maailmaan, jossa olin aivan jotakin muuta kuin mitä sydämessäni tunsin itseni olevan. Matka ei muuttanut seurusteluamme, ei suhdettamme. Minut kylläkin, kaipuu jonnekin muualle jäi itämään sisimpääni puhjetakseen myöhemmin elämäni aikana täyteen loistoonsa.

Seurusteltuamme kaksi vuotta, hän kosi minua. Istuimme kesämökin terassilla, hän polvistui eteeni ja hänen sormiensa välissä lepäsi pieni tuohinen sormus. Minä suostuin. Kuusitoistavuotiaan uskolla elämään ja täydelliseen rakkauteen, minä suostuin. Olin varma, että eläisimme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti. Oli kihlajaiset ja sukulaisia, minulla valkoinen hellemekko, jonka reunaa somisti ohut valkoinen pitsi. Elämä oli täydellistä. Häät oli tarkoitus pitää kunhan olisin yhdeksäntoista, kunhan olisimme ensin saaneet kaikessa rauhassa kasvaa yhdessä, yhteen.

Päivää ennen kun suhteemme alkamisesta oli kulunut tasan neljä vuotta, me erosimme. Itkimme vuolaasti ymmärtäessämme, ettei meistä enää voinut tulla mitään. Aika oli toinen, elämä muuttanut meitä. Olimme kuitenkin kasvaneet vaikeimman nuoruusajan yhdessä, kokeneet niin ilot kuin surutkin yhdessä. Ei ollut helppoa tehdä päätöstä, joka oli kuitenkin väistämätön. Olin rakastanut häntä. Vihannut ja rakastanut hänen kitaraansa, rakastanut hänen soittoaan kuulaina kesäöinä kun istuimme saunan takana tikapuilla, vihannut hänen soittoaan silloin kun tunsin itseni kaikkein yksinäisimmäksi. Niin paljon tunteita muutamassa vuodessa. En koskaan ole rakastanut ketään kuten rakastin häntä. Enkä koskaan voi rakastaa ketään samoin. En voi enää uudelleen kokea kasvua aikuiseksi samaan aikaan jonkun toisen kanssa. En enää koskaan voi yhtä vilpittömästi luottaa täydelliseen onneen kuin kuusitoistavuotiaana vastatessani kyllä.

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen minua on kosittu kahdesti. Mutta minä olen pelännyt. Pelännyt sitä, ettei täydellistä rakkautta ole olemassa. Pelännyt sitä, että olisin tarpeeksi vanha mennäkseni naimisiin, hankkiakseni lapsia. Pelännyt sitä, että kaikki päättyisi onnettomasti. Pelännyt sitä, että kaikki päättyisi onnellisesti. Pelännyt oikeastaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Yhden kerran rakkaus on lähes tuhonnut minut, rikkonut pieniksi pirstaleiksi. Kaivanut kuopan ja pudottanut minut sinne, heittänyt päälle valtavia kiviä ja yrittänyt haudata elävältä. Tuo puolentoista vuoden aikana koettu järjetön tuska ja kipu sydämessä, itku ja raivo, eivät toivottavasti enää ikinä tule takaisin. En enää ikinä halua kokea sitä mitä koin. En enää koskaan halua kenenkään rikkovan minua niin. En halua enää koskaan päästää ketään niin lähelle, että voisin särkyä.

Mutta tässä minä edelleen olen, selviinneenä elämän kolhuista. Jostakin vain on aina kummunnut se kahdeksanvuotiaan itsepäisyys, tieto siitä että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin miltä näyttävät. Jostakin on heijastunut muisto siitä, kuinka ensimmäistä kertaa omat siivet kantoivat. Kuinka pärjäsin yksin. Se muisto on auttanut vaikeimpien hetkien ylitse. Se ja ystävät.

Istuessani tässä pienen kaksion sohvalla ja yrittäessäni löytää sieluni syvintä olemusta, ymmärrän, että se on juuri sellainen kuin olin lapsena. Juuri siellä ovat minun juureni, minun rakkauteni maailmaa kohtaan. Haluaisin olla taas se luonnonlapsi, jolle jokainen päivä on ihmeellinen ja uusi.

Vielä nykyäänkin rankkasateen piiskatessa kaupunkia, saatan pistää pääni parvekkeen ulkopuolelle ja antaa pisaroiden kastella minut läpimäräksi. Kuuntelen kuinka tuuli humisee ja kuvittelen millaista olisi lentää sateen lävitse. Edelleenkin haluaisin sadepäivinä jäädä tuntikausiksi soratien varteen rakentelemaan puroja kumisaappaat jalassa. Enkä mitenkään pysty ohittamaan pikkuriikkistä vesinoroa, jonka vapaan virtauksen lehdet ja oksat ovat tukkineet. Minun on aivan pakko saada vesi liikkeelle uudestaan. Eteenpäin, eteenpäin. Kesäisin maalla unohdan kengät jonnekin eteisen nurkkaan ja tepsuttelen paljain jaloin ymäri pihaa. Tunnen jokaisella solullani kesätuulen puhalluksen, pienet terävät kivet jalkapohjissani. Tunnen kutittavan nurmikon ja pistelevät nokkoset. Hiivin usein yöllä ulos yöpaidassani ja kuljen kasteisella nurmikolla paljasjaloin. Ihailen peltojen päällä leijailevaa utua ja tien vierellä nukkuvia päivänkakkaroita. Keväisin hakkaan jäätä lapsuudenkotini pihasta ja lapioin lunta naapurin pellolle. Minä teen kesää. Kesää, jota rakastan.