Olin ollut niin varma siitä, että olin jo toipunut kaikesta siitä pahasta jota olin aiemmin elämässäni kokenut. Olin ollut varma siitä, että parisuhde, joka rikkoi minut viisi vuotta sitten, oli jo vaipunut kauas menneisyyteen. Olin kuvitellut ja uneksinut, että olin käsitellyt kaiken sen mitä joskus tapahtui. Käsitellyt ja ymmärtänyt. Unohtanut ja hyväksynyt.

 

Järkytyin, kun ymmärsin, ettei asia ollut niin kuin sen kuvittelin olevan. En ollut se sama ehjä ihminen joka olin kauan sitten. En varmasti olisi ymmärtänyt asiaa vieläkään, ellen olisi kokenut jotakin, joka muistutti minua menneestä.

 

Ei, ei kukaan raiskannut minua, ei käyttänyt hyväkseen. Ei mitään pahaa. Hän oli kiltti, hellä. Mutta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen annoin jonkun koskea minua kuten joku joskus silloin, kun itkin hysteerisenä kylpyhuoneen nurkassa. Luulin olevani valmis, luulin pystyväni, luulin. Kuvittelin, uskottelin.

 

Jälkeenpäin istuin keittiössä ikkunan vieressä tupakalla villaiseen huopaan kääriytyneenä. Paljaat varpaat vastapäisellä tuolilla, kylki kiinni lämpimäsä patterissa. Menneisyys juoksi silmieni edessä äänettömänä filminä aina uudestaan ja uudestaan. Sama kohtaus jatkuvana toistona, mykkänä. Uudestaan ja uudestaan. Enkä saanut sitä pysähtymään. En mitenkään. Kyyneleet valuivat silmänurkista ja sydämellä oli paha olla. Ja vasta silloin ymmärsin, etten vieläkään ollut toipunut menneisyydestäni. En vieläkään.

 

Ja mitä siihen sanomaan, selittämään. On asioita, joita ei voi selittää, ei voi kääriä kukkasiin, silkkiin ja pumpuliin. Enkä minä tiedä vieläkään olisiko minun pitänyt sanoa mitään. En tiedä, mutta sanoin, kerroin totuuden, lyhyesti. Minut on joskus raiskattu parisuhteessa.

 

Minut on joskus raiskattu parisuhteessa.

Minut  on raiskattu parisuhteessa.

Minut on raiskattu.

Raiskattu.

 

Kuinka pahalta se kuullostaakaan. Enkä vieläkään ole päässyt sen ylitse.