Jostain syystä, tänä yönä, iltana. Ilta minulle, olen edelleen napapiirin pohjoispuolella, eikä pimeys laskeudu. Yö sinulle,  en tiedä missä olet, mitä teet, missä sinun ajatuksesi ovet. Olen seurannut naamakirjaa, noin satunnaisesti, sinun menemisiäsi ja tulemisiasi, tekemisiäsi ja olemisiasi. Mutta ei se ole maailmasi, ei ihan.

En tiedä luetko tätä enää, koskaan, oletko lukenut aikoihin. Jos luet, tiedät että kirjoitan sinulle. Ainoalle ihmiselle maan päällä, joka tietää kuka minä olen, minä joka kirjoitan, pieni ihminen kohtauksien keskellä. En osaa enää kirjoittaa, tuntuu ettei kieli enää käänny ja sanat vain katoavat jonnekin. Yritän nyt kuitenkin.

Kurkin juuri mitä kaikea kummaa ja ihmeellistä tietokoneeni sisältää. Löysin sinut. Sieltä ja täältä. Löysin kirjeesi jonka olin säästänyt. Löysin menneisyyden jonka niin kipeästi olin halunnut unohtaa. Rakastaisitko raskauttani? Tiedoston nimestä en osannut päätellä mitään, hajanaisia mietteitä. Parin enimmäisen rivin jälkeen suljin sähköpostin, en halunnut lukea sitä loppuun, en eteenpäin. Tuntui pahalle. Sattui. Koski. Itketti. Avasin kirjeen uudelleen ja luin. Joka ikisen sanan. Ja joka ikisen tunteen. Ja joka ikisen kosketuksen. Ja kaipuun, siellä, silloin. Ja ehkä jollain tavalla nyt. En kai koskaan saanut sanotuksi, että minun rakkauteni sinuun ei milloinkaan kuollut.

Mutta elämä, niin, tienhaarojen kohdatessa ihminen tekee valintansa. Minun polkuni toi tänne, kauas sinusta, kaus siitä elämästä jonka tunsin, tiesin, jota elin. Toivon vain, että kenties sinä, kuten minä, muistat meidät niinkuin olimme sen kerran. Sen kerran kun Peter Pan ja Helinä-keiju löysivät toisensa, kun juustovoileipä hihkui rakkaudentunnustuksiaan ja ikkunalla palavat lämpökynttilät valaisivat viinirypäleitä. Etten ole ainoa. Etten ole se alaston nainen monologisi taustalla, joku, jota en milloinkaan ollut.

 

Kyllästyttää ja ärsyttää ihan suunnattomasti. Joka hemmetin parisuhteen tai muuten vain suhteen, suhde kuin suhde joka tapauksessa, alussa samat säännöt. kaikesta voi puhua, mutta ei kuitenkaan mistään. Ja joka ikinen kerta keskustelu kääntyy siihen etten syö pillereitä ja se voi niin raukka mies joutuu pukeutumaan muoviin. Vuodet kuluvat, ikää tulee lisää, mutta keskustelun taso pysyy näköjään ihan samana. Ja joka kerta kun mainitsee, että sehän on vaan hyvä että käyttää kondomia - ei tule tauteja, ei äitiä, ei isää - niin saa aina saman vastauksen: mutta kun se tuntuu niin paljon paremmalta ilman. No totta hel****ssä!! Mutta jos kondomi hajoaa, niin sen huomaa ja voi ottaa jälkiehkäisypillerin. Mutta millä ilveellä sen tietää toimiko se päivittäinen e-pilleri.. ja muistiko sen ottaa...edes päivän tarkkuudella ajallaan...

Tässä kohtaa keskustelu kääntyy vakavaksi ja mies luikkii penis koipien välissä lähimpään pubiin tai ihan mihin tahansa naisen ulottumattomille. Koska juuri nyt esitetään se kriittinen kysymys.. Mitä sitten jos? Mies ei halua kuulla eikä ymmärtää. Vastaus tulee vältellen:"ihan liian aikaista ajatella", "mun täytyy miettiä", "en mä tiedä", "mut mehän käytetään kondomia", "älä nyt tollasia aattele", "eihän se nyt oo ajankohtasta", "sä aattelet liikaa", "se nyt on ihan sun päätös haluutsä syödä pillereita vai et", "ootsä raskaana?", "se nyt on ihan sun päätös pitäisitsä sen" jne. jne. jne. Ja se mitä minä kuulen: "blaah, blaah, blaah.." Onko se niin V***N vaikeeta ottaa vähän vastuuta harteilleen?!? Tai edes yritää kehittää jonkinlainen mielipide asiaan. Jos kerran on valmis leikkimään tulella, niin pitää kyllä ymmärtää mitä siitä voi seurata. Varsinkin kun ei tässä nyt enää mitään teinejä olla.  Top listalla ykkösenä on joitakin vuosia sitten silloiselta avopuolisoltani kuulemani: "jos sä tulisit raskaaks ni millä sä sen lapsen yksinhuoltajana elättäisit?" hmm.. kuten arvaatte, se mies ei ollut kauaa avopuolisoni tuon kommentin jälkeen...

No joo.. se siitä vuodatuksesta. Värikästä syksyä. :) Ja myönnän, ei kaikki miehet oo tälläsiä, pelkästään suurin osa. ;)

Tahtoisin perheen. Tahtoisin kodin, jossa minua odottaisi rakastamani mies. Tahtoisin kodin, jossa asuisi minun lapseni. Tahtoisin elämän, joka ei olisi vain työtä ja sinkkuelämää. En tiedä onko ihminen vain kateellinen toisille asioista joita hänellä itsellään ei ole. Luultavasti. Kyllä. Mutta olen niin pahuksen kyllästynyt elämään yksin. Olen ja elän ilman turvaverkkoa, yksin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa, jatkuvasti. Enkä osaa pysähtyä, vaan haluan aina eteenpäin, uuteen paikaan, uusien ihmisten keskelle. Kuin en ikinä olisi tyytyväinen siihen mitä minulla on. Ja se mitä etsin on aivan normaali elämä. Mies, perhe, koti, ystävät. Pelottaa. Tulenko koskaan löytämään?

Tuli aika rakastua, avata sydän uudelle ihmiselle. Päästää toinen niin lähelle sielua kuin mahdollista. Nauraa yhdessä, tanssia yhdessä, kokea arki yhdessä. Vain muutamassa päivässä, parissa viikossa tuntui siltä että meidät oli tarkoitettu toisillemme. Tunne, jota en ollut kokenut aikoihin. Rakastuminen. Ikävä.

Jäytävä pelko. Juuri nyt. Minun sydämeni hänen mukanaan toisella puolella maapalloa, vielä kaksi viikoa. Mutta nyt, tänään, ei minkäänlaista vastausta, ei mitään elonmerkkiä. Eilen vielä kaikki oli hyvin. Nyt pelkään pahinta, pelkään että jotakin on sattunut. Kurkussa on pala ja kyyneleet vain odottavat purkautumista. Sattuu, pelottaa, ahdistaa, itkettää. Ikävä ihmistä josta ehti jo tulla tärkeä minulle. Joka sai elämän taas tuntumaan elämältä.

Voin vain toivoa. Toivoa koko sydämelläni, että kaikki on hyvin.

Omituista istua keskellä yötä auringon paahtaessa ja lintujen viserrellessä. Ja kohta kaikki on ohitse. Jossain tuolla on normaali elämä odotamassa. Hassua.

Mutta en ikävöi sitä. Rakastan tätä pientä eristynyttä yhteisöä, meidän pikku kuplaamme, aivan suunnattomasti. Todellisuutta, jota et löydä mistään muualta, todellisuutta joka käsittää vain tämän hetken, tässä ja nyt. Todellisuutta, jossa ei ole väkivaltaa tai rikoksia. Pikkuruinen piparkakkukylä. Enkä haluaisi lähteä. En.

Kuitenkin aina välillä ihmisen vain täytyy tehdä vaikeita päätöksiä. Sitä on se elämä. Tämä elämä tässä ja nyt.

Kuinka paljon haluaisinkaan olla kanssasi. Kanssasi siellä, missä minun on hyvä olla. Äärettömän hyvä olla. Aina välillä mietin, kuinka elämä olisikaan, jos minulla olisi tarpeeksi rohkeutta. Mutta ei minulla ole. Moni luulee, että olen rohkea, kun matkustan paikasta toiseen, muutan maahan jossa en ole ikinä ollut. Mutta ei se ole rohkeutta. Päinvastoin. Se on kaikkein säälittävintä mitä ihminen voi tehdä. Paeta kaikkea sitä mitä on ollut, kaikkea sitä minkä on tuntenut tärkeäksi.

Arvostan suunnattomasti sitä, että voin kaikesta huolimatta rakastaa sinua. Jollain kummalla tavalla tämä blogi on sinun ja minun, meidän. En ole sanonut kenellekään muulle. En voisi, kuka ymmärtäisi? Mutta minun on hyvä olla. Tiedän, että elämä olisi erilaista siellä, yvin erilaista. Joutuisin kysymään aivan toisenlaisia kysymyksiä itseltäni. Joutuisin kohtaamaan sen, mitä eniten välttelen. Haluaisinko minä lapsen. Haluaisinko. Ja sitä miä välttelen, enkä vieläkään tiedä.

Täällä minä istun, kaukana kaikesta ja päivät kuluvat. Viikot kuluvat, kuukaudet, vuosi ja toinen aluillaan. Katson uos ja näen henkeäsalpaavan maiseman, sellaisen, jota kukaan teistä ei näe päivittäin. Mitään kauniinpaa ei ole olemassakaan. Enkä minä valehtele, enkä aliarvio, mutta niin se on.

Täällä minä olen ja ikävöin jotain mitä minulla ei ole. Minä ja minun pieni sydämeni joka rakastaa. Rakastaa enemmän kuin on sallittua, enemmän kuin on mahdollista.

Minun elämäni miehet.

Eikä kukaan voi sanoa, että rakastaisin jotain vähemmän kuin toista, ei, rakastan kaikkia eri tavalla.

Sinä, joka tiedät kuka olen. Sinua en tule koskaan unohtamaan. Olet ollut minulle enemmän kuin kukaan muu ja olet sitä vieläkin. Olet aina. Minä rakastan sinua, vaikkei elämä ole ollut helppoa meille. Ei sinulle, ei minulle. Ja kaikesta huolimatta tiedän, että tunnet samoin. Ja se tuntuu hyvälle.

Sitten on tuo naapurin poika, josta en ole milloinkaan ottanut selvää. Hyvä ystävä, joka on tullut tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi päivä päivältä. Ilman että olin huomannut sitä itse. Yhtenä päivänä vain tajusin, että *itutti ihan suunnattomasti kun hän höpötetli jonkun muun kanssa. Tuskin meistä koskaan tulee mitään sen enempää, muta minkäs ihminen tunteilleen voi.

Ja sitten on se yksi, jonka tapasin ihan sattumalta, ja ihastuin. Ihastuin pahasti. Mutta kuka tietää, todennäisyys on surkea.

Kaiken tämän keskellä minä yritän elää. Rakastan niin monella eri tavalla, enkä halua satuttaa ihmistä, jota rakastan. Ja täällä minä istun, matkalla pois. Pois sen viimeisen ihmisen luota, jolla olisi ollut mahdollisuus olla osa minun arkeani.

Ja minä mietin, olenko se vain minä, vai onko elämä juuri tällaista? Enkö voisi vain pysähtyä ja sanoa, että minun on hyvä olla? Ja minä tiedän etten pysty siihen. En vielä. En vaikka haluaisin. Minun pitää mennä. Jalat vipattaa ja sielu kaipaa jotain jota se ei ole vielä kokenut. Mahanpohjassa perhoset lentelevät ja olo on rauhaton. En voi pysähtyä. En vielä. En ihan vielä.

Mutta, Jarkko, sinä olet minun pienen sieluni toinen puolisko. Minä tulen aina kaipaamaan ja rakastamaan sinua.

Olin ollut niin varma siitä, että olin jo toipunut kaikesta siitä pahasta jota olin aiemmin elämässäni kokenut. Olin ollut varma siitä, että parisuhde, joka rikkoi minut viisi vuotta sitten, oli jo vaipunut kauas menneisyyteen. Olin kuvitellut ja uneksinut, että olin käsitellyt kaiken sen mitä joskus tapahtui. Käsitellyt ja ymmärtänyt. Unohtanut ja hyväksynyt.

 
Järkytyin, kun ymmärsin, ettei asia ollut niin kuin sen kuvittelin olevan. En ollut se sama ehjä ihminen joka olin kauan sitten. En varmasti olisi ymmärtänyt asiaa vieläkään, ellen olisi kokenut jotakin, joka muistutti minua menneestä.

 
Ei, ei kukaan raiskannut minua, ei käyttänyt hyväkseen. Ei mitään pahaa. Hän oli kiltti, hellä. Mutta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen annoin jonkun koskea minua kuten joku joskus silloin, kun itkin hysteerisenä kylpyhuoneen nurkassa. Luulin olevani valmis, luulin pystyväni, luulin. Kuvittelin, uskottelin.

 
Jälkeenpäin istuin keittiössä ikkunan vieressä tupakalla villaiseen huopaan kääriytyneenä. Paljaat varpaat vastapäisellä tuolilla, kylki kiinni lämpimäsä patterissa. Menneisyys juoksi silmieni edessä äänettömänä filminä aina uudestaan ja uudestaan. Sama kohtaus jatkuvana toistona, mykkänä. Uudestaan ja uudestaan. Enkä saanut sitä pysähtymään. En mitenkään. Kyyneleet valuivat silmänurkista ja sydämellä oli paha olla. Ja vasta silloin ymmärsin, etten vieläkään ollut toipunut menneisyydestäni. En vieläkään.

 
Ja mitä siihen sanomaan, selittämään. On asioita, joita ei voi selittää, ei voi kääriä kukkasiin, silkkiin ja pumpuliin. Enkä minä tiedä vieläkään olisiko minun pitänyt sanoa mitään. En tiedä, mutta sanoin, kerroin totuuden, lyhyesti. Minut on joskus raiskattu parisuhteessa.

 
Minut on joskus raiskattu parisuhteessa.

Minut  on raiskattu parisuhteessa.

Minut on raiskattu.

Raiskattu.

 
Kuinka pahalta se kuullostaakaan. Enkä vieläkään ole päässyt sen ylitse.

Olohuoneessa lämmin
steariinin tuoksu,
kolmekymmentäviisi kynttilää.
Ulkona pimeää
tuhansittain tähtiä,
kolmekymmentä kahdeksan astetta pakkasta.
Huulilla makea,
kaksikymmentäkahdeksan palaa,
toinen toisensa jälkeen.
Ikävä jotakin, jonnekin,
kilometrejä, sadoittain.

Asuin samassa kaupungissa kuin sinäkin. Me olimme ystäviä, tuttavia. Flirttailtiin, hei, mitä kuuluu. Niin se alkoi.

 (Jos olet lukenut blogiani alusta alkaen, tiedät, miltä minusta tuntui juuri sinä päivänä, kun kuulin askelia rappukäytävässä.)

 
Kaikki se, mitä ajattelin ennen sitä päivää, jääköön salaisuudeksi. Kenelläkään ei ole oikeutta niihin mietteisiin, ei edes sinulla.

Sinä olet minun mielikuvitusolentoni, minä tulen olemaan sinun Helinä-keijusi.

Täällä ja tänään, meidän elämämme on erilaista. Sinä siellä, minä täällä.

 

Aina silloin tällöin se satuttaa. Tuntuu pahalle. Äärettömän pahalle.

 

Elämä toi meidät yhteen ja vei erilleen, elämä toi meidät yhteen sen kerran kun sinä tulit minun luokseni. Ne päivät, jotka me olimme. En minä ole unohtanut sinua, en milloinkaan voisi. Askelia rappukäytävässä. Sinä yönä, minä etsin sinut käsiini, joimme halpaa kuohuviiniä. Sinä olit osa minua kuten kukaan muu ei ennen sitä.

Aina välillä, täällä kaukana, olen kertonut sinusta. Olen kertonut miehestä, jonka tapasin ystävänä. Olen kertonut mehestä, johon rakastuin, olen kertonut miehestä, jonka luota lähdin. Olen kertonut miltä tuntuu kun rakastaa vilpittömästi. Olen kertonut miehestä, jonka kanssa minä olisin voinut kuvitella saavani lapsen.

 

Minä, lapsen.

 

Olen kuvaillut, kuinka sinä olet osa minua, enemmän kuinka kukaan muu ikinä. Minä tiedän, ettei kukaan muu voi päästä yhtä lähelle.  Se pelottaa. Ja silti, olen samanlainen jääräpää kuin aikaisemminkin. Minä en voi olla siellä, en siinä kaupungissa, en. Siellä ei ole minun tulevaisuuteni. Ja se sattuu. Sattuu edelleen ihan äärettömän paljon, sillä rakastan sinua. Sinä olet minun toinen puoliskoni. Ja minä tarkoitan sitä.  Minä rakastan sinua. Äärettömästi.

Oikeastaan tämä on kirje sinulle, kirje, joka ehkä löytää perille, ehkä ei. Tiedän, että olen pian luonasi, ja oikeastaan se pelottaa. Siitä on kulunut lähes vuosi kun olit luonani. Lähes vuosi. Kaikki on muttunut siinä ajassa, me myöskin. Mutta minä tulen sinun luoksesi, tahdon sinun luoksesi. Toivon vain, että olet hereillä kun tulen.

 

Tarvin halauksen.

Tuulessa ja tuiskussa
kuulen kuiskauksen
hiljaisena, arkana.
Ikävä on ihmeellinen,
se vain saapuu.

Tänään, aivan arvaamatta saavuit luokseni. Et oikeasti, et tietenkään. Mutta sinun sielusi ja sydämesi, sinun tuoksusi ja lämpösi. Suljin silmäni ja olit vierelläni. Istuit siinä, ihmettelit elämää. Katselimme kirjojen peittämää seinää, lattialla törrötti yksinäinen pullo punaviiniä.

Avasin silmäni ja kummastelin äkkinäistä tunnetta. Onhan sinulla kaikki hyvin, onhan? Ei näin kauas tulla kyläilemään ilman syytä.

Päivä päivältä
he näyttävät
rakastuneemmilta.
Hymyilevät toisilleen
kesken kiireen,
käpertyvät hiljaisuuteen yhdessä.
Hääkellot hetkissä,
pienissä sanoissa ja kosketuksessa.
Huomaamaton hipaisu
paljastaa enemmän
kuin myöntävät,
enemmän kuin tietävät.

Tahtoisin itkeä
pieniä puroja
suuria virtoja.
Tahtoisin ulos
sen kaiken pahan
sen kaiken ikävän
sen kaiken.
Tahtoisin olla
kuten ihmiset yleensä.
Tahtoisin olla täysin normaali.

En haluaisi olla vihainenn,
en pettynyt,
en haluaisi olla katkera,
en loukkaantunut.
En haluaisi olla surullinen,
en herkkä.
En haluaisi olla ihminen,
jolle maailma on enemmän.

Jos olisin tiennyt
mikä minua odottaa.
Jos olisin uskonut
että elämä voi yllättää.
Jos olisin luottanut
ikuiseen rakkauteen.
Jos olisin etsinyt
en olisi löytänyt.

Olen puuskittainen tuuli.
Kuljen etelästä pohjoiseen
vain ollakseni yksin.
Työnän kauemmas kaiken,
joka sydäntäni kiehtoo.
En tahdo antaa
itselleni lupaa
rakastaa jotain
joka lentää pois.

Eräänä päivänä heräät ja huomaat, kuinka ystävät ympärilläsi perustavat perhettä. Heistä tulee isiä ja äitejä. Ja huomaat, kuinka paljon kaipaatkaan sitä. Kuinka kyllästynyt olet elämään päivästä toiseen ilman kummempaa päämäärää. Töistä oluelle, kotiin nukkumaan, töihin, oluelle, kotiin, töihin.. Juuri sellaisena päivänä tunnet olevasi vanha. Liian vanha tähän ja kaikkeen. Haluat jotain pysyvämpää, jotain, josta pitää kiinni, jotain, johon uskoa. Etkä kuitenkaan haluaisi luopua siitä mitä sinulla on. Et haluaisi luopua vapaudestasi. Et haluaisi huolehtia jostakin, joistakin, et haluaisi, että joku muu olisi osallisena sinun elämääsi. Olet niin tottunut olemaan oman elämäsi valtias. Tekemään juuri niin kuin sinua huvitaa.

Eräänä päivänä tapaat ihmisen, joka rikkoo kaikki oletuksesi, kaiken sen, mihin olet tottunut. Tapaat ihmisen, joka pelaa juuri niillä säännöillä, joilla sinäkin. Ihmisen, joka haluaa kaiken sen normaalin elämän, mutta myös vapauden. Juuri sellaisena päivänä ymmärrät, kuka oikeasti olet. Ymmärrät, mitä oikeasti haluat. Ja se sattuu. Tekee kipeää.  Olit luullut, ettei löydy toista yhtä vaikeaa, toista yhtä arvaamatonta. Etkä sinä ole tottunut  pelaamaan omilla säännöilläsi, et.

Huomaat, että elämä ei ole niin yksinkertaista ja alat uskoa siihen, ettet milloinkaan löydä ketään, joka on tarpeeksi sinulle. Muistat joskus sanoneesi, ettet milloinkaan tule löytämään ketään. Ymmärrät, että olet vaikea ihminen, liian vaikea suurimmalle osalle sulattaa. Olet liian herkkä ja liian luottavainen. Olet ihminen, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen yrittää. Olet ihminen, joka on kuullut tuhansia keroja, käydäänkö nukkumaan, puhutaan huomenna, älä itke, hyvää yötä. Tietäen, ettei huomista tule milloinkaan. Ihminen, joka ei jaksa enää kuunnella selityksiä, kuinka edellisessä suhteessa laittoi kaiken peliin ja nyt on sitten niin niin varovainen. Ei. Ei elämää voi elää niin. Jokainen uusi ihminen on uusi mahdollisuus, eikä mitään voi laskea sen varaan, että ennenkin asiat kulkivat näin, kun tein noin.

Oletko koskaan elänyt päivää, jolloin kuvittelit olevasi raskaana, etkä milloinkaan kertonut asiasta lapsen isälle. Mutta miksi kertoisi? Yksikään lapsi ei pysty mullistamaan kahden ihmisen välistä suhdetta niin paljoa, että toimimaton muuttuisi toimivaksi. Yksikään lapsi ei pysty niin suureen ihmeeseen. Kuvittelit, kuinka kantaisit vastuun, vaikeuksista huolimatta. Kantaisit vastuun. Miten selittäisit lapselle, miksi isä ei ole täällä? Miten?

Ja kaikesta huolimatta, olet tyytyväinen elämääsi, etkä tiedä, miten toisin sen olisi voinut elää. Eikä sinua kiinnosta, sillä kyseessä on sinun elämäsi. Joskus vain tuntuu siltä, että olisi mukavaa jakaa se jonkun kanssa.

Yhtenä aamuna vain heräät ja tajuat, että olet vanhempi kuin oletkaan. Olet nähnyt ja kokenut aivan liikaa uskoaksesi sinisilmäisesti rakkauteen. Et usko enää edes siihen, että kaksi ihmistä voi saada toimivan suhteen vain yrittämällä. Et oikeastaan usko enää mihinkään. Ja tapaat ihmisen, joka muistuttaa liikaa sinua. Tuuliviirin. Tuuliviirin, joka yhtenä päivänä haluaa uskoa kaiken olevan mahdollista. Toisena päivänä vetäytyy kauemmas ja kieltää kaiken. Peruu eleillään kaiken sen, minkä siihen asti on myöntänyt. Kieltää sanoillaan kaiken sen, minkä siihen asti on muuttanut eläväksi.

Ja sinä tiedät, että juuri niin olet itsekin tehnyt.

Ilman sääntöjä
on vaikea pelata.
Ilman panosta
on turha lyödä vetoa.

Joskus säännöt on kuitenkin
tehty rikottaviksi
ja panoksena on silloin
kokonainen maailma.